Muutenkin olen miettinyt kirjoitusharrastustani paljon viime aikoina. Kovin vahaiseksihan se on jaanyt, ajanpuutteen takia enemman kuin minkaan muun. Paassani tarinani on edistynyt kovastikin. Sanojen saaminen paperille/tietokoneen ruudulle on sen sijaan ihan eri asia. Oma syyni, pitaisi vain ottaa se aika ja keskittya.

Ajatukset ovat pyorineet aika paljon muissa kuvioissa. Kuntoilussa ja ruokavalion rukkauksessa. Onhan tassa kesa tulossa ja bikinikausi aluillaan.

Tuntuu kuin elama olisi vain ajankuluttamista.

En ole oikeastaan koskaan juuri tehnyt uuden vuoden lupauksia. Ajatus siita, etta vuoden vaihtuminen toisi jostain syysta muutosta elamassa huonosti oleviin asioihin, on toki vahan hopso. Paatoksia asioiden parantamiseksi voi tietenkin tehda milloin vain. Mutta jos uuden vuoden saapuminen on se tonaisy, jonka ihminen tarvitsee sen tehdakseen, olkoon niin.

Tana vuonna tein sitten uuden vuoden lupauksen. Tai parikin.  Mitas tallainen minunkaltaiseni henkilo voisi luvata? En polta, juon yleensa kohtuullisesti, harrastan saannollista liikuntaa ja syon terveellisesti. Kaikki nama tulevat ihan luonnostaan, en tarvitse siihen mitaan erityista tahdonvoimaa tai itsekuria. Olen maltillinen rahankayttaja, parisuhteessa kaikki on kunnossa, siivoan kotini joka viikonloppu ja kierratan ja yritan elaa mahdollisimman ekologisesti. Siis toisin sanoen olen taydellinen! Mitas tassa enaa lupailemaan, miten voisin parantaa enaa itseani? Siinapa se. Uuden vuoden lupaukseni on nauttia elamasta enemman. Rentoutua vahan. Kayttaa enemman rahaa. Kun sita kerran on saastossa ihan mukavasti. Kavisi vahan shoppailemassa. Matkustelisi sitten vaikka lyhyita reissuja sopivina viikonloppuina.  Panostaisi elamanlaatuun vahan enemman.

Sita on nyt sitten tehty vaimon kanssa koko alkuvuosi. Varattiin jo 2 pikkumatkaa, yksi maaliskuulle ja toinen paasiaiselle. Kolmas pitka viikonloppu on suunnitteilla toukokuun lopulle. Shoppailin alennusmyynneista itselleni melko paljon uusia vaatteita.  Ostettiin uusi hieno kahvinkeitin.  Ja juuri tanaan innostuin spontaanisti tilaamaan lajapain luomukosmetiikkaa, kun loysin hyvan nettikaupan tarkoitukseen.

Muutenkin juuri kosmetiikassa haluan menna enemman ja enemman ymparistoystavalliselle, luonnolliselle, lisaaineettomalle seka cruelty-free-linjalle. Eli mahdollisimman luonnollisia ja mahdollisuuksien mukaan vegaanisia tuotteita, joita ei ole missaan vaiheessa testattu elaimilla. Ihonhoitosarjani on ollut jo taysin luomu viimeisen vuoden ajan ja olen ostanut muutamia luomumeikkejakin. Nyt sita hyvaa tulee sitten shampoon, hoitoaineen, saippuan, deodorantin ja lisameikkien muodossa oikein roppakaupalla! Kuitenkin suuri osa kayttamastamme kosmetiikasta on aika turhaa, siis toki voisin jattaa meikit ja hajuvedet kokonaan pois (en sentaan haluaisi menna niin pitkalle etta jattaisin kayttamatta shampoota ja hammastahnaa ihan henkilokohtaisen hygienian nimissa), mutta olen kuitenkin sen verran turhamainen etta kaytan kaikenlaisia kosmetiikkatuotteita aika  reilustikin. Siina on sitten melkoinen ristiriita, jos toisaalta pyrkii syomaan mahdollisimman puhdasta ja terveellista kasvisruokaa ja elamaan mahdollisimman ekologisesti, mutta samaan aikaan hukuttaa itsensa kaiken maailman kemikaaleihin, joita on testattu elaimilla ja joissa on kaytetty elainperaisia ainesosia. Mutta luojan kiitos nykyaan noita tuotteita on tarjolla todella hyvin ja vaikka ne toki yleensa ovat kalliimpia kuin tavallisimman marketeista hankittavat meikit, ei hintaero valttamatta ole niin valtava. Saastaa sitten jostain muusta mieluummin kuin omasta ja planeetan hyvinvoinnista.

Olen aina pitanyt tatuoinneista. Jo ihan pienena yksi asia, mita odotin voivani tehda sitten “isona” oli ottaa tatuointeja. Heti taytettyani 18v. otin yhden, 20-vuotiaana toisen ja muistaakseni 22- tai 23-vuotiaana kolmannen. Pidin myos lavistyksista, mutta 17-vuotiaana ottamani kulmalavistys ei selvinnyt paria kuukautta pitempaan, vaan tulehtui niin pahasti, etta koru oli otettava pois ja antibioottikuuri syotava. Pitkan aikaa suunnittelin ottavani uuden, mutta se sitten jotenkin jai. 21-vuotiaana otin sitten kielilavistyksen, joka oli mielestani niin hillittoman rankka ja cool ja seksikas ja vaikka mita. Olin siis mielestani aika rock.

Vaimoke ei ole oikein rock. Han ei noin ylipaansa pida juurikaan tatuoinneista eika itse ikina harkitsisi mitaan sellaista. Han kun on liian “jarkeva” ihminen ja pelkaa sita, etta jos jostain kuvasta nyt talla hetkella tykkaisikin, ei enaa 5 tai 10 tai 20 vuoden kuluttua enaa tykkaa. Lavistykset eivat ole samalla tavalla ikuisia, mutta ne ovat hanen mielestaan sopivia korkeintaan teinipunkeille. Ei siis aikuisille ihmisille. Kuten meille. Vahan aikaa sitten vaimoke kysaisi minulta ohimennen, enko ole missaan vaiheessa harkinnut ottavani korua pois kielestani. Totesin, etta en ole. Koruun kerran totuttuani en ole sita 10 vuoteen juuri ajatellut. Ok, ei se enaa mielestani tee minua niin aarettoman cooliksi kuin mita silloin alunperin ajattelin ollessani siita niin ylpea. Mutta ei minulla ole mitaan sita vastaankaan. Siella se vain on.

Mina kylla viela tykkaan jokaisesta tatuoinnistani enka usko niihin kyllastyvani vanhempanakaan, koska naen ne osana minua. En varmaan enaa valitsisi sita samaa kuvaa, kuin minka valitsin 13 vuotta sitten ensimmaista tatuointia ottaessani, mutta ei se tarkoita ettenko enaa pitaisi siita. Se edustaa minua sellaisena kuin olin silloin 18-vuotiaana ja se on ihan ok. Olen yhdessaoloaikamme aikana (eli siis viimeisen 9 vuoden aikana) monta kertaa harkinnut lisatatskojen ottoa. En ole kuitenkaan asiassa edennyt mihinkaan.

Tosiasia on, etta vaimon penseys tatskojen suhteen on suurin syy siihen etten ole hankkinut enempaa mustetta iholleni. Eihan kyse tietenkaan ole siita, etta han _kieltaisi_ minua niin tekemasta tai inhoaisi nykyisia kuviani. Silti ajattelen, ettei minun pitaisi tehda itselleni mitaan, mihin han ei kannusta. Olen siis viime vuosien aikana suurinpiirtein luopunut ajatuksesta. Nyt vaimon ollessa poissa kotoa (lomalla omassa maassaan) leikittelin kielikorullani ja otin sen pois noin kokeeksi. Nukuin yhden yon koruttomana. Oudoltahan se tuntui.

Mutta sitten. Katsoin ensimmaista (ja todennakoisesti viimeista) kertaa L.A. Ink-ohjelmaa. Ajattelin kaihoisasti, miten kivaa olisi jos voisin itsekin ottaa viela pari tatuointia. Sitten paassa naksahti: siis miksen voisi, jos kerran haluan? Ja miksi minun pitaisi ottaa kielikoru pois, kun en kerran itse halua ottaa sita pois?

Tata pohdiskellessani aloin sitten ajatella asiaa laajemmalta kannalta. Ei siis pelkastaan ole kyse siita, etta tikkaanko ihooni lisaa reikia tai lisaa mustetta jos silta tuntuu, vaan siita miten paljon ylipaansakin annan vaimon ajatusten ja mielipiteiden vaikuttaa itseeni ja tekemisiini. Ei siis siksi, etta han olisi erikoisen hallitseva pirttihirmu, joka yrittaa jyrata minut alleen. Kyse on enemmankin siita, etta olen itse luonteeltani hyvin mukautuvainen ja sopeutuvainen. Viettaessani paljon aikaa jonkun kanssa, alan helposti muuttua hiljalleen samanlaiseksi, mukautuen toisen mielipiteisiin ja ajatusmaailmaan. Siis pikkuhiljaa, pikku asioissa. Jotain rajaa tamankin suhteen, en nyt tietenkaan muuttuisi vaikkapa natsiksi tai autointoilijaksi tai muuksi, mika on taysin vastoin perimmaista olemustani… mutta olen ottanut vaimolta hyvin paljon vaikutteita vuosien varrella ja monet niista ovat olleet hyvia vaikutteita. Esimerkiksi han on hyvin jarkeva raha-asioissa ja on pitkalti hanen ansiotaan, etta olen saanut vaatimattomillakin tuloilla hyvin saastettya rahaa. Toisaalta han on innostava matkailija, jonka myota olen saanut omia matkaunelmiani taytettya. Han on myos sangen siisti ja hyva pitamaan kodin mukavan puhtoisena, ja nyt olen huomannut etten itsekaan enaa sieda sotkuista kotia. Vaikka nyt olen viettanyt viikon “poikamiestytto”elamaa, en kerta kaikkiaan voinut jattaa imurointia ja kylpparin pesua valiin viikonloppuna ja tiskitkin on ollut ihan pakko tiskata joka paiva. Muunmuassa nama vaikutteet ovat kaikinpuolin myonteisia, enka aio niita vastaan yrittaakaan taistella.

Mutta sitten on se asian kaantopuoli. En tietenkaan halua menettaa omia mielipiteitani tai lakata tekemasta jotain, mita haluan tehda vain sen takia, etta vaimo on asiasta eri mielta. Niinpa aionkin puhua hanen kanssaan asiasta rauhallisesti ja perusteellisesti, kunhan han palaa lomalta.

Ja nyt etsin netista taydellisen tatuointimallin sille tatskalle, jonka olisin halunnut ottaa jo kuusi vuotta sitten.

Minahan olen jossain maarin koukussa naihin testeihin ja ylipaansa terveysintoiluun. Yleensa teen naita testeja en niinkaan siksi, etta haluaisin tietaa mika on vikana ja korjata sen, vaan enemmankin siksi, etta saan sitten taputella itseani olalle testin ylistaessa terveellista elamantapaani. Hyva hyva, syot paljon kasviksia ja kuntoilet 3 – 5 kertaa viikossa, et polta etka syo roskaruokaa, hyvin menee.

Ja nyt sitten pirun jenkit haukkuvat minua juopoksi. Vain sen takia, etta vastasin juovani viikossa keskimaarin 8 annosta alkoholia. Yritin tassa olla mahdollisimman rehellinen. Joskus harvoin tulee toki juotua sen verran yhdessa illassa, mutta tata todellakaan ei tapahdu useammin kuin pari kertaa vuodessa (yleensa Suomen lomilla, mika ei ole sattumaa). Mutta tyypillisesti juon viikolla ehka oluen tai pari (tai en ollenkaan) ja sitten viikonlopun aikana pari-kolme olutta paivan aikana, tai vaihtoehtoisesti muutaman lasin viinia. Tama ei minusta todellakaan ole paljoa. Brittien mielesta turvallisen kulutuksen raja naisilla on 14 annosta viikossa, mutta jenkkien mielesta olen jo suurkuluttaja talla maaralla, koska se ylittaa yhden annoksen paivassa! Hmph.

Niin, ja heidan mielestaan olen myos alipainoinen. Painoindeksini on 19, mika on joidenkin mielesta viela normaalipaino ja toisten mielesta lieva alipaino. Tama on kuitenkin jo noussut kesaisesta painoideksistani 18, tama riittaa kylla aivan hyvin kiitos.

Kyllapa tuntuu selkalihaksissa eilinen salitreeni. Tata lisaa!

Ei ole edes ensimmainen kerta, kun jotain vastaavaa tapahtuu. Aloitin Suuren Romaanini jo vuosia sitten, asuessamme viela Irlannissa. Sitakin ehti syntya ehka parikymmenta sivua. Sitten myytiin se kone eteenpain, joten tallensin tarinani muistitikulle. Sita ei vain sitten saanut enaa avattua millaan muulla koneella, herjasi vain jotain “corrupted file” tai jotain vastaavaa. Minahan en naista asioista paljoa (mitaan) ymmarra. Ja tama kirjoitusharrastukseni on minulle jonkinlainen dirty little secret, en siis tykkaa yleensa kertoa ihmisille kirjailuistani, joten en sitten kehdannut oikein keltaan kysya neuvoakaan.

Yritin sitten alkaa kirjoittaa sita alusta. Pitihan Pirkko Saisionkin kirjoittaa Punainen Erokirja alusta asti uudestaan kadotettuaan jo valmiin kirjansa. Ja muistanhan mina, mita olin siihen mennessa kirjoittanut. Mutta kun se ei vain sitten lahtenyt, ei millaan. Muistin idean, mita missakin osiossa tapahtuu, mutta kaikki lauseet tokkivat ja toksahtelivat, kieli ei millaan lahtenyt virtaamaan niin kuin joskus hyvissa kirjoitussessioissa tapahtuu. Harmittaa.

No mutta siita anoreksiatarinasta. En ollut millaan keksinyt sille sopivaa nimea. Olin pyoritellyt mielessani erilaisia sanoja liittyen aiheeseen ja yrittaen saada ne yhdistettya sopivasti. Jotain sellaista kuin hauras, lasinen, kevyt, kristalli, hoyhen, hento, linnunluinen… Tana aamuna istuessani skootterin selassa vaimon takana se yhtakkia loksahti paikoilleen. Se nimi.

Eli nyt kun nimi valmiina, pitaa sitten alkaa taas pakertaa tarinaa paperille. Tai siis koneelle tietenkin. Writing is re-writing, niinhan sita sanotaan, se kai olisi normaalia vaikkei jatkuvalla syotolla kirjoittamiaan teksteja menettaisikaan teknisten ongelmien takia… tasta lahin kylla tallennan kaikki kirjoitukseni vahintaan kahdelle eri lahteelle!

Pitaisi ruveta taas kantamaan mukanaan aina pienta muistikirjaa, mihin kirjoittaisi kaikki tallaiset akilliset valahdykset. Ne kun eivat koskaan tule silloin kun yrittaa oikein pakertamalla pakertaa jotain elamaa suurempaa kirjallisuutta. Ne tulevat akillisina valahdyksina kun tekee jotain ihan muuta.

Aloin tassa sitten miettia omaa elamaani. Noin ylipaansa olen kohtuullisen tyytyvainen asioiden kulkuun, mutta eihan tama tietenkaan mitaan unelmaa ole.

Ensinnakin tuntuu, etta monen suomalaisen mielesta jo pelkastaan ulkomailla asuminen itsessaan on unelmaa ja tekee elamasta samantien loputonta glamouria ja ihanuutta. Liittyneeko tama siihen, etta lomilla on yleensa mukavaa ja sitten kuvitellaan ulkomailla asumisen olevan yhta lomaa, en tieda, mutta tietenkin arki on arkea kaikkialla. Se, etta asun Etela-Espanjassa, tuo tietenkin elamaan hyvia puolia, lahinna nyt auringonpaistetta (mika Lapin kaamoksesta palanneena tuntuu erityisen hyvalta) ja miellyttavaa lampotilaa suurimman osan aikaa. Elaminen on myos halpaa, niin etta vaikka tienaan Suomen mittapuulla aika vaatimatonta palkkaa, voin silti asua mukavasti isossa talossa ja rahaa jaa normaalin elamisen ja matkustelun lisaksi viela saastoonkin. Tama tietenkin nostaa elamanlaatua.

Toisaalta, miellyttavaa ilmastoa lukuunottamatta tata aluetta, jolla asumme, ei voi oikein kuvailla unelmapaikaksi asua. Riippuu tietenkin siita, mista tykkaa, enka ole koskaan ollut mikaan suurkaupunki-ihminen, mutta silti taalla sita on vahan keskella-ei-mitaan. Andaluciassa on monta hienoa kaupunkia, mutta kaikki niista ovat turhan kaukana meista. Toiden takia pitaa kuitenkin asua Gibraltarin valittomassa laheisyydessa. Rajakaupungista olen valittanut blogissani aiemminkin; se on melko surkea paikka, jossa on kaupungin huonoja puolia (rikollisuutta, likaisuutta, pienet asunnot jne.) mutta ei kaupungin hyvia puolia, kuten runsasta kulttuuri- ja viihdetarjontaa, hyvia shoppailumahdollisuuksia jne. Monesti taalla tormaa siihen, etta mita ikina haluaakaan tehda tai ostaa, sita ei ole saatavilla. Netista pitaa tilata suurin osa asioista eika vapaa-ajalle ole liikuntaharrastuksien lisaksi paljon muita vaihtoehtoja kuin kayda ulkona syomassa tai juomassa. Kaipaisin joskus mahdollisuutta kayda teatterissa, nayttelyissa, vaikkapa elokuvafestivaaleilla tai jossain mielenkiintoisissa tapahtumissa. Mutta niitapa taalla ei paljon ole.

Noin muutenkin arkielamani hakee tylsyydessa vertaistaan. Normaalipaivaan kuuluu tietenkin toissa olo (toista lisaa myohemmin), useimmiten joko ennen tai jalkeen tyopaivan kuntoilu (yleensa salilla, joskus ehka uimassa), sitten kotiin, jossa istutaan vaimon kanssa ehka tunti tai pari sohvalla katsoen telkkaria/leffaa ja sitten nukkumaan. Seuraavana paivana uusiksi. Joskus harvoin saattaa kayda toiden jalkeen jossain muualla kuin salilla. Esimerkiksi viime viikolla yhtena paivana kaytiin n. 10km paassa sijaitsevassa ostoskeskuksessa ostamassa uusi kahvinkeitin toiden jalkeen, ja tama tuntui jo ihan erikoiselta tapaukselta, seikkailulta suorastaan. Siina esimerkki arjen tylsyydesta, ei tama nyt ehka ihan unelmaelamaa ole. Viikonloputkaan eivat ihan glamouria uhku, silloin nimittain tehdaan ne kaikki kotityot mita ei viikolla kerkia eli imuroidaan, pestaan pyykkia,  siivotaan kylpparia, silitetaan vaatteita jne. Sitten pitaa tietenkin kuntoilla eli kayda juoksulenkilla. No, usein sentaan joko kutsutaan ystavia illalliselle tai mennaan vuorostamme joidenkin ystavien luo illalliselle, mika tarjoaa vahan vaihtelua, ja toisinaan kaydaan patikoimassa jossain vahan kauempana ystavien kanssa.

Ammatillisestihan tilanteeni on aika surkea. No, on sentaan toita, seikka mita ei nykypaivana ja tassa taloudellisessa tilanteessa pida vaheksya. Se, etta tyo on puuduttavan tylsaa ilman haasteen haivaakaan eika tarjoa mitaan etenemismahdollisuuksia urallani, vaivaa minua kuitenkin koko ajan enemman. Nolottaa kertoa ihmisille, mita teen tyokseni. Firmassa suurin osa tyontekijoista on minua nuorempia ja silti paremmassa asemassa ja paljon paremmissa tienesteissa. Tanaan on tasan vuosi siita, kun tassa tyossa aloitin enka ole siita missaan vaiheessa pitanyt. Jalleen tormaamme siihen, ettei talla alueella ole varaa nirsoilla tyopaikkojen suhteen, kuten ei ehka ole oikein missaan tassa taloustilanteessa. Hain joka tapauksessa eilen uutta tyopaikkaa, oman alan sellaista. Katsotaan kuuluuko sielta mitaan.

Mutta tyon, rahan ja sen sellaisten sijaan elamassa on tietenkin tarkeinta ihmissuhteet ja taman aspektin suhteen olen hyvin tyytyvainen elamaani. Vaimon kanssa on hyva olla ja kohta meilla tulee 9 vuotta tayteen yhteiselamaa. Vuosi sitten adoptoitu kissa on meille molemmille rakas perheenjasen, joka myos lisaa yleista onnellisuuttani.

Tietenkin tama facebook-kommentti viittasi lahinna matkusteluun. En itse asiassa ole onnistunut matkustelemaan viime aikoina laheskaan niin paljon kuin olisin halunnut. Vuosi 2011 ei tuonut tullessaan yhtaan pitempaa reissua. Ainoat matkat mita tehtiin oli pitka viikonloppu Marokossa (mutta sehan on melkein naapurissa), viikonloppu Madridissa Gay Priden aikaan (mutta sehan on samassa maassa) ja nyt viimein se Sveitsin reissu joka sentaan kesti viikon. Niin ja kaytiinhan me Liechtensteinissakin eli kahdessa eri maassa! Mutta kolmena edellisena vuonna kaytiin aina syksylla kunnon pitkalla matkalla, jota suunniteltiin koko edeltava vuosi ja jotka oli sellaisia unohtumattomia kokemuksia, ettei tallaiset minilomat tunnu oikein edes matkustelulta. Mutta noh, namakin ovat niita asioita, jotka ovat kiinni vain omista prioriteeteista. Otanko asuntolainaa vai lahdenko matkustelemaan? Hankinko lapsia vai lahdenko matkustelemaan? Hankinko kotiin 3 telkkaria vai lahdenko matkustelemaan? Mina olen aina valinnut matkustelun eika kylla kaduta yhtaan.

Tekeekohan se elamastani unelmaa?  

Mehan muutettiin vahan vajaa 2 kuukautta sitten. Upouuteen isoon taloon, jossa kukaan ei ole asunut ennen meita. Sita jotenkin kuvitteli (voi minua naiivia parkaa), etta kun kaikki on ihan uutta, kaiken pitaisi toimia. Ei nain.

Muutettiin lauantaina, jolloin havaittiin, ettei boileri toimi. Tassa talossa vesi nimittain lampiaa kaasuboilerilla. Minahan en ollut koskaan moista nahnytkaan, mutta vaimon mukaan ne olivat yleisia hanen maassaan muutama vuosikymmen sitten. Ok. En oikein tykannyt ajatuksesta (Irlannissakin pelkasin sita kaasuhellaa ihan kohtuuttomasti), mutta todettiin etta on tama ainakin taloudellista. No joka tapauksessa, ensin boileri ei toiminut, mutta eihan viikonloppuisin Espanjassa saa ketaan toihin. Joten oltiin ensin pari paivaa ilman lamminta vetta. Mikas siina, oli viela mukavan lammin saa ja paasihan sita salille pesemaan hiukset. Maanantaina heppu tuli korjaamaan boilerin. Kaikki hyvin.

Sitten kun eka kertaa yritettiin kayttaa uunia, sehan ei onnistunutkaan. Heti kun uunin kaansi paalle, sulake kosahti. Tama toistui monta kertaa, yritettiin sammuttaa kaikki muut mahdolliset samassa sahkopiirissa olevat laitteet mutta ei kun ei. Oli tietenkin lauantai, kun eihan me viikolla niin paljon kokkailla. Maanantaina heppu tuli korjaamaan uunin. Kaikki hyvin.

Sitten. Meilla ei ole valitettavasti autotallia, mutta pihaa kiertaa metallinen aita, jossa on lukollinen portti. Huolimatta siita, etta kaiken pitaisi olla upouutta, portti ja etenkin lukko on aika ruosteinen ja todella vaikea avata ja sulkea. Avain ei tahdo kaantya lukossa ei sitten millaan. Vaimo kaytannollisena ihmisena ensitoikseen oljysi lukon, mika auttoi vahan. Joskus lukko piti hakata auki vasaralla (se on siis sellainen salpa), mika on jossain maarin koomista etta omasta kotoaan pitaa murtautua ulos. Lopulta kavi tietenkin niin, etta avain katkesi lukkoon. Talla kertaa ihme kylla perjantaiaamuna. Joten samana paivana heppu tuli vaihtamaan lukon. Kaikki hyvin.

Eilen boileri lakkasi taas toimimasta. Voi jumalauta. Oikeasti, Suomessa asuessani en varmasti elaessani joutunut soittamaan jotain korjausmiehia yhta monta kertaa, kuin taalla alle 2 kuukauden aikana. Siis ok, myonteisena asiana huomioitakoon, etta kaikki nama epakohdat korjattiin siis nopeasti ja tehokkaasti, mika on jo sinansa enemman kuin mita voisi odottaa nailla leveysasteilla. Mutta silti, olispa kivaa kun olisi vaikka parikin viikkoa putkeen ettei mikaan menisi rikki!

Oli muuten kiva viikonloppu. Sohvasurffailu-elama kukoistaa. Meilla oli 3 yota belgialainen mies ja yhtena naista oista hostattiin myos kreikkalaista miesta, joka vaikutti niin symppikselta etta paatettiin hyvaksya hanetkin. Normaalisti emme ota samaan aikaan erillisia vierailijoita, mutta tama kavi oikein hyvin. Tultiin kaikki tosi hyvin juttuun ja lauantaina meilla oli ihan biletunnelma kun vertailtiin matkailukokemuksia melko runsaan alkoholitarjonnan kera.

Nyt ollaan kahdestaan. Tai no kolmestaan, kissahan on perheenjasenistamme tarkein.

Juttu ei nyt luista sitten yhtaan. Joten palaan myohemmin asiaan.

Taas minulle kavi samoin, kun ensimmaisena Gibraltarin/Espanjan vuotena. Havaitessani paakadun jouluvalot, hammastyin “mita hvettia, jouluvalot?? Eihan nyt ole kuin vasta… jaa, marraskuun puolivali”. Siltikin mielestani vahan aikaista. Mutta ei tahan niin helposti totu, etta tahan aikaan vuodesta ilma on kuin Irlannin parhaana kesapaivana konsanaan. Kahtena edellisena vuonna tahan aikaan oltiinkin reissussa. Ensin Etela-Amerikassa ja viime vuonna Trans-Mongolian junalla. En muista nyt tarkalleen tahan hataan, missa maassa oltiin juuri tahan aikaan.

Reissuun olisi palo. Tylsaa kun pitaa viela pakosta odottaa yli puoli vuotta. Ja onhan siina sitten kaytannon jarjestelyissa taas saatamista. Kukas vuokran maksaa silla aikaa kun ollaan reissussa. Ja viela tarkeampaa, kuka hoitaa kissan. Hvtti kun joka vuosi sita tulee jotenkin enemman ja enemman aloilleenasettuneeksi . Joka vuosi on vaikeampaa lahtea.

Reissusta puheenollen paatettiin alkaa saastokuurille. Tuntuu, etta eihan meilla noin ylipaansakaan rahaa pitaisi menna juuri mihinkaan pakollisten vuokran ja laskujen lisaksi. Mutta jonnekin se vain kummasti katoilee. Nyt kukkaron nyorit tiukasti kiinni, etta riittaa sitten reissuun rahat ja on vahan pesamunaa jaljella takaisin tullessa.

Lahden kohta zumbaan. On se hyva, etta salilla kayminen on ilmaista hupia. (tama ei ollut ironinen kommentti. Firma maksaa kuntosalikortit koko henkilostolle. Empiirisen tutkimukseni mukaan noin 15 % henkilostosta kayttaa kuntosalin palveluita. Mina ainakin kayn koko rahan edesta.)

Ulkomaille muutettuani maidon juominen vain jai vahemmalle, ei silla etteiko se olisi ollut mahdollista (saahan sita maitoa ulkomaillakin!) tai etta olisin pitanyt sita mitenkaan nolona, sita ei vain tullut juotua. Kuitenkin aina Suomessa lomilla kaydessani join rasvatonta maitoa ruoan kanssa ja se oli mielestani hyvaa. Jonkin ajan paasta se alkoi kuitenkin maistua oudolta ja viimeksi Suomessa totesin, etten tykannyt enaa ollenkaan maidosta ruoan kanssa.

Olen myos tarkistanut kasitystani siita, onko maito terveellista vai ei. Totesin lopulta, etta ei se varmaan ole. Tottahan on, etta ihmiset ovat ainoa elainlaji, jotka juovat maitoa vauvaikansa jalkeen, ja kaiken huipuksi vielapa eri elainlajin maitoa. Itse asiassa se on aika luonnotonta. Kaytan edelleen maitoa kahvissa ja juustoa ja voitakin menee, en siis ole jattamassa maitotuotteita ihan taysin pois. Mutta enaa en ainakaan ajattele, etta minun “pitaisi” juoda maitoa sen terveellisyyden takia.