Tanaan on ihana aamu. Vaimoke on aamuvuorossa, mutta onnistuin kerrankin nukahtamaan uudestaan hanen mentyaan klo 7 pintaan ja herasin kaikessa rauhassa puoli kymmenen tienoilla. Avattuani verhot kohtasin saman nayn kuin yleensa: Gibraltarin kallio kaikessa jylhassa komeudessaan ymparillaan kirkkaansininen taivas, jota laikuttavat sadat lokit mutta ei pilvenhaivaakaan. Tama maisema antaa energiaa ja iloa kiireettomaan aamuun, jota olen viettanyt kirjoittaen.

2151601.jpg

Nyt asutaan siis tyopaikan henkilokunnan tiloissa, toisin sanoen hotellihuoneessa, joka on liian kulunut myytavaksi asiakkaille. Taman oli tarkoitus olla ihan valiaikainen ratkaisu vain siihen asti, etta loydetaan oma kamppa, mutta monet tyokavereista ovat paatyneet asumaan hotellissa koko tyoskentelynsa ajan johtuen siita, etta Gibraltarilla on erittain vahan missaan mielessa kohtuuhintaisia asuntoja vuokralla. Melkein ainoat vuokrattavat asunnot ovat luksusasuntoja sietamattoman rikkaille ihmisillle, jotka voivat maksaa pari tuhatta puntaa kuussa vuokraa. Nain ollen useimmat Gibraltarilla toissa olevat ihmiset asuvat Espanjan puolella rajaa, jossa vuokrat ovat huomattavasti halvemmat. Paivittainen rajan ylittaminen johtaa kuitenkin logistisiin ongelmiin, esimerkiksi tanne meidan hotellille tullessa menisi vahintaan tunti kavellessa (tai mahdollisesti paljon kauemmin, jos ei loyda asuntoa ihan rajan pinnasta) ja autoillessa rajan yli joutuu usein jonottamaan niin pitkaan, etta siinakin saattaa tunti vierahtaa. Mikaan julkinen liikennevaline ei voi ylittaa rajaa, joten autoilu on melkeinpa ainoa vaihtoehto. Olin hieman pettynyt tajutessani taman, mutta toistaiseksi hotellissa asuminen ei ole mitenkaan huono vaihtoehto.

Onhan se outoa asua kuplassa, jossa minun ei tarvitse huolehtia vuokran maksusta, sahko- vesi-, netti- tai tv-lupamaksuista. Minun ei tarvitse kayda ruokakaupassa, koska saan hotellilla kolme ateriaa paivassa, enka edes voisi kokata vaikka haluaisinkin, koska minulla ei ole keittiota. Tyovaatteeni pestaan ja silitetaan puolestani. Tyomatka kestaa noin 30 sekuntia huoneestani toimistooni. Jos huoneessa menee jokin rikki tai on mitaan ongelmaa, voi vaan soittaa respaan ja parissa minuutissa joku tulee korjaamaan ongelman. Helppoa elamaa; on kuin elaisi taysihoitolassa.

Toisaalta minulla ei ole vapautta eika yksityisyytta. Ollessani vapaalla kollega voi soittaa huoneeseeni pyytaen apua milloin tahansa (noh, eivat he sentaan koskaan yolla soita). En voi menna syomaan milloin tahansa kun on nalka, vaan voin menna aamiaiselle klo 8.30, lounaalle klo 12.00 ja paivalliselle klo 18.00. En myoskaan voi koskaan syoda aamiaista pyjamassani, vaan pitaa aina pukeutua ja menna ruokalaan. En myoskaan voi syoda mita ikina haluan, vaan mita sattuu olemaan tarjolla - eika se ole kasvissyojalle aina paras mahdollinen tarjonta.

Olen jo tottunut siihen, etten omista mitaan: Irlannissakin yleensa jaettiin talo kamppisten kanssa ja kyseinen talo oli yleensa valmiiksi varusteltu niin ettei meidan tarvinnut ostaa paljon tavaraa. Aina joskus tulee mieleen, etta olisipa jannaa omistaa huonekaluja ja astioita ja vaikkapa telkkari - mistaan asunnon/talon omistamisesta en edes haaveile, koska se tuntuu niin totaalisen kaukaiselta asialta. Joskus kuullessaan vanhoista tutuista kuten entisista luokkakavereista (yleensa aikamme suuren keksinnon facebookin kautta) sita tajuaa, etta monilla minun ikaisillani on omat talot, autot, perheet ja vaikka mita, kun minulla on vain matkalaukku ja seuraava reissu suunniteltuna. Suurimman osan aikaa minua ei haittaa ollenkaan, pidan elamastani tallaisena ja tuntuu jannittavalta, kun kaikki voi muuttua milloin tahansa. Voin milloin tahansa pakata taas laukut ja aloittaa uuden elaman jossain muualla, toisin kuin nama aikalaiseni asuntolainoineen ja lapsineen. Mutta aina silloin talloin tunnen minakin epamaaraista kaipuuta aloilleen asettumiseen, siihen etta olisi paikka jota kutsua kodiksi ja jotain stabiiliutta, etta voisi sisustaa kodin mieleisekseen ajattelematta, etta turhaa ostaa mitaan kun kohta tulee kuitenkin lahto…

Lohduttaudun silla, etta onhan tassa elamassa aikaa asettua aloilleen. Nyt kun olen viela suhteellisen nuori ja ilman rajoitteita, on aika reissata. Voi hyvinkin olla, etta parin vuoden paasta minun ja vaimon on aika pysahtya, valita paikka johon perustaa pysyva pesa ja perustaa perhe. Siihen asti on hyva elaa ja kokea mahdollisimman paljon, ettei sitten myohemmin harmita se kaikki, mika jai tekematta.