keskiviikko, 21. maaliskuu 2012

Hetkellinen notkahdus.

Olen lukenut viime aikoina paljon satunnaisia blogeja, joita olen loytanyt, noh, satunnaisesti sielta taalta. Ja nyt alkaa jo kohta masentaa. Jotkut naista kirjoittajista ovat vain 16-vuotiaita, tai joka tapauksessa minua paljon paljon nuorempia, ja voi miten he osaavat kirjoittaa. Kunpa olisin itse osannut kirjoittaa noin kauniisti, puhtaasti ja ilmavasti, silloin kun olin viela nuori ja kehityskelpoinen.

Muutenkin olen miettinyt kirjoitusharrastustani paljon viime aikoina. Kovin vahaiseksihan se on jaanyt, ajanpuutteen takia enemman kuin minkaan muun. Paassani tarinani on edistynyt kovastikin. Sanojen saaminen paperille/tietokoneen ruudulle on sen sijaan ihan eri asia. Oma syyni, pitaisi vain ottaa se aika ja keskittya.

Ajatukset ovat pyorineet aika paljon muissa kuvioissa. Kuntoilussa ja ruokavalion rukkauksessa. Onhan tassa kesa tulossa ja bikinikausi aluillaan.

Tuntuu kuin elama olisi vain ajankuluttamista.

keskiviikko, 8. helmikuu 2012

Uusi vuosi. Uusi mina. (voi miten omaperaista)

Onko liian myohaista kirjoittaa uuden vuoden lupauksista. Tarkoitus on ollut kirjoittaa jo hetken aikaa, mutta kun. En sitten ole kirjoittanut.  Mutta nyt kirjoitan.

En ole oikeastaan koskaan juuri tehnyt uuden vuoden lupauksia. Ajatus siita, etta vuoden vaihtuminen toisi jostain syysta muutosta elamassa huonosti oleviin asioihin, on toki vahan hopso. Paatoksia asioiden parantamiseksi voi tietenkin tehda milloin vain. Mutta jos uuden vuoden saapuminen on se tonaisy, jonka ihminen tarvitsee sen tehdakseen, olkoon niin.

Tana vuonna tein sitten uuden vuoden lupauksen. Tai parikin.  Mitas tallainen minunkaltaiseni henkilo voisi luvata? En polta, juon yleensa kohtuullisesti, harrastan saannollista liikuntaa ja syon terveellisesti. Kaikki nama tulevat ihan luonnostaan, en tarvitse siihen mitaan erityista tahdonvoimaa tai itsekuria. Olen maltillinen rahankayttaja, parisuhteessa kaikki on kunnossa, siivoan kotini joka viikonloppu ja kierratan ja yritan elaa mahdollisimman ekologisesti. Siis toisin sanoen olen taydellinen! Mitas tassa enaa lupailemaan, miten voisin parantaa enaa itseani? Siinapa se. Uuden vuoden lupaukseni on nauttia elamasta enemman. Rentoutua vahan. Kayttaa enemman rahaa. Kun sita kerran on saastossa ihan mukavasti. Kavisi vahan shoppailemassa. Matkustelisi sitten vaikka lyhyita reissuja sopivina viikonloppuina.  Panostaisi elamanlaatuun vahan enemman.

Sita on nyt sitten tehty vaimon kanssa koko alkuvuosi. Varattiin jo 2 pikkumatkaa, yksi maaliskuulle ja toinen paasiaiselle. Kolmas pitka viikonloppu on suunnitteilla toukokuun lopulle. Shoppailin alennusmyynneista itselleni melko paljon uusia vaatteita.  Ostettiin uusi hieno kahvinkeitin.  Ja juuri tanaan innostuin spontaanisti tilaamaan lajapain luomukosmetiikkaa, kun loysin hyvan nettikaupan tarkoitukseen.

Muutenkin juuri kosmetiikassa haluan menna enemman ja enemman ymparistoystavalliselle, luonnolliselle, lisaaineettomalle seka cruelty-free-linjalle. Eli mahdollisimman luonnollisia ja mahdollisuuksien mukaan vegaanisia tuotteita, joita ei ole missaan vaiheessa testattu elaimilla. Ihonhoitosarjani on ollut jo taysin luomu viimeisen vuoden ajan ja olen ostanut muutamia luomumeikkejakin. Nyt sita hyvaa tulee sitten shampoon, hoitoaineen, saippuan, deodorantin ja lisameikkien muodossa oikein roppakaupalla! Kuitenkin suuri osa kayttamastamme kosmetiikasta on aika turhaa, siis toki voisin jattaa meikit ja hajuvedet kokonaan pois (en sentaan haluaisi menna niin pitkalle etta jattaisin kayttamatta shampoota ja hammastahnaa ihan henkilokohtaisen hygienian nimissa), mutta olen kuitenkin sen verran turhamainen etta kaytan kaikenlaisia kosmetiikkatuotteita aika  reilustikin. Siina on sitten melkoinen ristiriita, jos toisaalta pyrkii syomaan mahdollisimman puhdasta ja terveellista kasvisruokaa ja elamaan mahdollisimman ekologisesti, mutta samaan aikaan hukuttaa itsensa kaiken maailman kemikaaleihin, joita on testattu elaimilla ja joissa on kaytetty elainperaisia ainesosia. Mutta luojan kiitos nykyaan noita tuotteita on tarjolla todella hyvin ja vaikka ne toki yleensa ovat kalliimpia kuin tavallisimman marketeista hankittavat meikit, ei hintaero valttamatta ole niin valtava. Saastaa sitten jostain muusta mieluummin kuin omasta ja planeetan hyvinvoinnista.

torstai, 19. tammikuu 2012

Mustetta ihoon. Ja vahan jotain syvallisempaakin.

Tulipa akillinen mielenmuutos. Tai vahan ajattelutavan muutos yhden pienehkon, mutta ehka loppujen lopuksi aika tarkean asian suhteen. Kerronpa vahan taustaa.

Olen aina pitanyt tatuoinneista. Jo ihan pienena yksi asia, mita odotin voivani tehda sitten “isona” oli ottaa tatuointeja. Heti taytettyani 18v. otin yhden, 20-vuotiaana toisen ja muistaakseni 22- tai 23-vuotiaana kolmannen. Pidin myos lavistyksista, mutta 17-vuotiaana ottamani kulmalavistys ei selvinnyt paria kuukautta pitempaan, vaan tulehtui niin pahasti, etta koru oli otettava pois ja antibioottikuuri syotava. Pitkan aikaa suunnittelin ottavani uuden, mutta se sitten jotenkin jai. 21-vuotiaana otin sitten kielilavistyksen, joka oli mielestani niin hillittoman rankka ja cool ja seksikas ja vaikka mita. Olin siis mielestani aika rock.

Vaimoke ei ole oikein rock. Han ei noin ylipaansa pida juurikaan tatuoinneista eika itse ikina harkitsisi mitaan sellaista. Han kun on liian “jarkeva” ihminen ja pelkaa sita, etta jos jostain kuvasta nyt talla hetkella tykkaisikin, ei enaa 5 tai 10 tai 20 vuoden kuluttua enaa tykkaa. Lavistykset eivat ole samalla tavalla ikuisia, mutta ne ovat hanen mielestaan sopivia korkeintaan teinipunkeille. Ei siis aikuisille ihmisille. Kuten meille. Vahan aikaa sitten vaimoke kysaisi minulta ohimennen, enko ole missaan vaiheessa harkinnut ottavani korua pois kielestani. Totesin, etta en ole. Koruun kerran totuttuani en ole sita 10 vuoteen juuri ajatellut. Ok, ei se enaa mielestani tee minua niin aarettoman cooliksi kuin mita silloin alunperin ajattelin ollessani siita niin ylpea. Mutta ei minulla ole mitaan sita vastaankaan. Siella se vain on.

Mina kylla viela tykkaan jokaisesta tatuoinnistani enka usko niihin kyllastyvani vanhempanakaan, koska naen ne osana minua. En varmaan enaa valitsisi sita samaa kuvaa, kuin minka valitsin 13 vuotta sitten ensimmaista tatuointia ottaessani, mutta ei se tarkoita ettenko enaa pitaisi siita. Se edustaa minua sellaisena kuin olin silloin 18-vuotiaana ja se on ihan ok. Olen yhdessaoloaikamme aikana (eli siis viimeisen 9 vuoden aikana) monta kertaa harkinnut lisatatskojen ottoa. En ole kuitenkaan asiassa edennyt mihinkaan.

Tosiasia on, etta vaimon penseys tatskojen suhteen on suurin syy siihen etten ole hankkinut enempaa mustetta iholleni. Eihan kyse tietenkaan ole siita, etta han _kieltaisi_ minua niin tekemasta tai inhoaisi nykyisia kuviani. Silti ajattelen, ettei minun pitaisi tehda itselleni mitaan, mihin han ei kannusta. Olen siis viime vuosien aikana suurinpiirtein luopunut ajatuksesta. Nyt vaimon ollessa poissa kotoa (lomalla omassa maassaan) leikittelin kielikorullani ja otin sen pois noin kokeeksi. Nukuin yhden yon koruttomana. Oudoltahan se tuntui.

Mutta sitten. Katsoin ensimmaista (ja todennakoisesti viimeista) kertaa L.A. Ink-ohjelmaa. Ajattelin kaihoisasti, miten kivaa olisi jos voisin itsekin ottaa viela pari tatuointia. Sitten paassa naksahti: siis miksen voisi, jos kerran haluan? Ja miksi minun pitaisi ottaa kielikoru pois, kun en kerran itse halua ottaa sita pois?

Tata pohdiskellessani aloin sitten ajatella asiaa laajemmalta kannalta. Ei siis pelkastaan ole kyse siita, etta tikkaanko ihooni lisaa reikia tai lisaa mustetta jos silta tuntuu, vaan siita miten paljon ylipaansakin annan vaimon ajatusten ja mielipiteiden vaikuttaa itseeni ja tekemisiini. Ei siis siksi, etta han olisi erikoisen hallitseva pirttihirmu, joka yrittaa jyrata minut alleen. Kyse on enemmankin siita, etta olen itse luonteeltani hyvin mukautuvainen ja sopeutuvainen. Viettaessani paljon aikaa jonkun kanssa, alan helposti muuttua hiljalleen samanlaiseksi, mukautuen toisen mielipiteisiin ja ajatusmaailmaan. Siis pikkuhiljaa, pikku asioissa. Jotain rajaa tamankin suhteen, en nyt tietenkaan muuttuisi vaikkapa natsiksi tai autointoilijaksi tai muuksi, mika on taysin vastoin perimmaista olemustani… mutta olen ottanut vaimolta hyvin paljon vaikutteita vuosien varrella ja monet niista ovat olleet hyvia vaikutteita. Esimerkiksi han on hyvin jarkeva raha-asioissa ja on pitkalti hanen ansiotaan, etta olen saanut vaatimattomillakin tuloilla hyvin saastettya rahaa. Toisaalta han on innostava matkailija, jonka myota olen saanut omia matkaunelmiani taytettya. Han on myos sangen siisti ja hyva pitamaan kodin mukavan puhtoisena, ja nyt olen huomannut etten itsekaan enaa sieda sotkuista kotia. Vaikka nyt olen viettanyt viikon “poikamiestytto”elamaa, en kerta kaikkiaan voinut jattaa imurointia ja kylpparin pesua valiin viikonloppuna ja tiskitkin on ollut ihan pakko tiskata joka paiva. Muunmuassa nama vaikutteet ovat kaikinpuolin myonteisia, enka aio niita vastaan yrittaakaan taistella.

Mutta sitten on se asian kaantopuoli. En tietenkaan halua menettaa omia mielipiteitani tai lakata tekemasta jotain, mita haluan tehda vain sen takia, etta vaimo on asiasta eri mielta. Niinpa aionkin puhua hanen kanssaan asiasta rauhallisesti ja perusteellisesti, kunhan han palaa lomalta.

Ja nyt etsin netista taydellisen tatuointimallin sille tatskalle, jonka olisin halunnut ottaa jo kuusi vuotta sitten.

 

perjantai, 13. tammikuu 2012

Terveysintoilua.

Tuli taas rekisteroitya uuteen nettipalveluun. Jenkkilainen terveyssaitti, jolla voi mm. tehda erilaisia testeja ja vastata kysymyksiin elintavoista jne. Sitten sielta raportoidaan, miten terveellisesti elat ja annetaan neuvoja miten voisi elaa paremmin. Tein perusteellisen testin, ja sain kauhukseni lukea olevani alkoholin suurkuluttaja.

Minahan olen jossain maarin koukussa naihin testeihin ja ylipaansa terveysintoiluun. Yleensa teen naita testeja en niinkaan siksi, etta haluaisin tietaa mika on vikana ja korjata sen, vaan enemmankin siksi, etta saan sitten taputella itseani olalle testin ylistaessa terveellista elamantapaani. Hyva hyva, syot paljon kasviksia ja kuntoilet 3 – 5 kertaa viikossa, et polta etka syo roskaruokaa, hyvin menee.

Ja nyt sitten pirun jenkit haukkuvat minua juopoksi. Vain sen takia, etta vastasin juovani viikossa keskimaarin 8 annosta alkoholia. Yritin tassa olla mahdollisimman rehellinen. Joskus harvoin tulee toki juotua sen verran yhdessa illassa, mutta tata todellakaan ei tapahdu useammin kuin pari kertaa vuodessa (yleensa Suomen lomilla, mika ei ole sattumaa). Mutta tyypillisesti juon viikolla ehka oluen tai pari (tai en ollenkaan) ja sitten viikonlopun aikana pari-kolme olutta paivan aikana, tai vaihtoehtoisesti muutaman lasin viinia. Tama ei minusta todellakaan ole paljoa. Brittien mielesta turvallisen kulutuksen raja naisilla on 14 annosta viikossa, mutta jenkkien mielesta olen jo suurkuluttaja talla maaralla, koska se ylittaa yhden annoksen paivassa! Hmph.

Niin, ja heidan mielestaan olen myos alipainoinen. Painoindeksini on 19, mika on joidenkin mielesta viela normaalipaino ja toisten mielesta lieva alipaino. Tama on kuitenkin jo noussut kesaisesta painoideksistani 18, tama riittaa kylla aivan hyvin kiitos.

Kyllapa tuntuu selkalihaksissa eilinen salitreeni. Tata lisaa!

torstai, 12. tammikuu 2012

Kirjailijan tuskia.

Voih. Olen pyoritellyt paassani jo yli vuoden tarinaa kahdesta anoreksiaan sairastuvasta tytosta. Sain sita kirjotettuakin ehka kymmenen sivun verran (silloin talloin patkissa), mutta jotenkin tuntuu etta teknologian jumalilla on jotain sita vastaan, etta minusta tulisi kirjailija. Olin tallentanut tarinani sille ex-lapparille, joka sitten kuoli, mutta kovalevy saatiin pelastettua, joten kaiken jarjen mukaan tarinan pitaisi olla silla kovalevylla. Eipa ole. Kaikki muu data kylla loytyy, mika oli vanhallakin koneella, mutta ei sita minun hengentuotostani.

Ei ole edes ensimmainen kerta, kun jotain vastaavaa tapahtuu. Aloitin Suuren Romaanini jo vuosia sitten, asuessamme viela Irlannissa. Sitakin ehti syntya ehka parikymmenta sivua. Sitten myytiin se kone eteenpain, joten tallensin tarinani muistitikulle. Sita ei vain sitten saanut enaa avattua millaan muulla koneella, herjasi vain jotain “corrupted file” tai jotain vastaavaa. Minahan en naista asioista paljoa (mitaan) ymmarra. Ja tama kirjoitusharrastukseni on minulle jonkinlainen dirty little secret, en siis tykkaa yleensa kertoa ihmisille kirjailuistani, joten en sitten kehdannut oikein keltaan kysya neuvoakaan.

Yritin sitten alkaa kirjoittaa sita alusta. Pitihan Pirkko Saisionkin kirjoittaa Punainen Erokirja alusta asti uudestaan kadotettuaan jo valmiin kirjansa. Ja muistanhan mina, mita olin siihen mennessa kirjoittanut. Mutta kun se ei vain sitten lahtenyt, ei millaan. Muistin idean, mita missakin osiossa tapahtuu, mutta kaikki lauseet tokkivat ja toksahtelivat, kieli ei millaan lahtenyt virtaamaan niin kuin joskus hyvissa kirjoitussessioissa tapahtuu. Harmittaa.

No mutta siita anoreksiatarinasta. En ollut millaan keksinyt sille sopivaa nimea. Olin pyoritellyt mielessani erilaisia sanoja liittyen aiheeseen ja yrittaen saada ne yhdistettya sopivasti. Jotain sellaista kuin hauras, lasinen, kevyt, kristalli, hoyhen, hento, linnunluinen… Tana aamuna istuessani skootterin selassa vaimon takana se yhtakkia loksahti paikoilleen. Se nimi.

Eli nyt kun nimi valmiina, pitaa sitten alkaa taas pakertaa tarinaa paperille. Tai siis koneelle tietenkin. Writing is re-writing, niinhan sita sanotaan, se kai olisi normaalia vaikkei jatkuvalla syotolla kirjoittamiaan teksteja menettaisikaan teknisten ongelmien takia… tasta lahin kylla tallennan kaikki kirjoitukseni vahintaan kahdelle eri lahteelle!

Pitaisi ruveta taas kantamaan mukanaan aina pienta muistikirjaa, mihin kirjoittaisi kaikki tallaiset akilliset valahdykset. Ne kun eivat koskaan tule silloin kun yrittaa oikein pakertamalla pakertaa jotain elamaa suurempaa kirjallisuutta. Ne tulevat akillisina valahdyksina kun tekee jotain ihan muuta.