Jalleen vapaapaiva. Kuten aina sunnuntaisin. Hotellialalla ihmiset aina toteavat, miten onnekas olen, kun varauspuolella tyopaivani ovat maanantaista perjantaihin klo 9 -17.30 eli tyypillisen Britannian toimistoajan mukaiset. Itse en varsinaisesti ole sita mielta, etta tama olisi mitenkaan erikoisen hyva aika olla toissa. Ensinnakin minusta olisi mukavaa saada vahan vaihtelua; tykkasin siita, etta aikoinaan respassa ollessani olin joskus aamuvuorossa (vaikka heraaminen kuuden tienoilla oli kamalaa, ainakin kotiin paasi jo puoli neljan aikaan) ja joskus iltavuorossa (jolloin sai kaikessa rauhassa nukkua vaikka puolipaivaan ja menna baariin edellisena iltana), koska molemmissa vuoroissa oli hyvat puolensa. Lisaksi on katevaa saada vapaapaivia viikolla, etta voi esimerkiksi kayda pankissa tai muussa vastaavassa instituutiossa, joka on viikonloppuisin kiinni. Oli myos mukavaa olla toissa juhlapyhina ja saada tuplapalkka. Minulla ei siis ollut mitaan 2-vuorotyota vastaan, painvastoin tykkasin siita. Itse asiassa voisin ihan mielellani olla respassa toissa taallakin, mutta kun varauspuolella saa enemman liksaa ja se on arvostetumpi asema (vaikka en kylla henkilokohtaisesti pida respatyota millaan lailla helpompana duunina), niin holmoahan se olisi yrittaa vaihtaa osastoa tassa vaiheessa.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Varsinkin nyt kun asutaan taalla, en nae mitaan syyta toivoa sunnuntaita vapaapaivaksi. Uimahalli on kiinni, meidan joogakeskus on kiinni ja kaikki kaupat on kiinni. Jos on huono ilma ja vaimo on toissa, kuten nyt, mulla ei ole oikein mitaan tekemista - paitsi siivota (blaah) ja kirjoittaa blogia. Tanaan voisin jopa yrittaa lisailla jotain kuvia niin kuin on ollut tarkoitus koko lyhyen blogihistoriani ajan.

 

Eilen otettiin lisaa kuvia, kaytiin nimittain pyorailemassa Europa Point-nimisen niemen karkeen. Muuten kyseisella niemella ei ole paljon muuta nahtavaa kuin koristeellinen pieni majakka, mutta noin kuukausi sitten Gibraltarilla riehui myrsky, joka paiskasi 35 000-tonnisen rahtialuksen pain tata niemea ja koko laiva repesi kahteen osaan. Ihmeen kaupalla kukaan miehistosta ei loukkaantunut vakavasti, mutta alus on tietenkin mennytta kalua. Laivan jaannokset ovat edelleen siella meressa ja ilmeisesti paikkoin sita yritetaan nostaa pois, mutta kyseessa on sen verran iso operaatio, etta siina saattaa hetki kestaa ennen kuin koko laiva on kadonnut maisemista. Kaytiin siis ihmettelemassa luonnon voimaa ja ottamassa kuvia.

 

Valitettavasti ennen pyoraretkeamme kukaan ei kertonut, etta tama 7km matka ei olekaan mitaan tasaista maata, niin kuin kartalta katsoen naytti, vaan ainoa niemelle johtava tie nousee puolivaliin Gibraltarin kuuluisaa kalliota ja suuntautuu sielta sitten alas. Eli noin 4 km jyrkkaa ylamakea suuntaansa. Eh. Mehan yritetaan kuntoilla eika nyt varmaan olla maailman rapakuntoisimpia ihmisia, mutta oli sita makea silti vahan liikaa poljettavaksi. Siina sita talutettiin pyoria hiki valuen ja valitettiin yhteen aaneen, etta miksei menty bussilla, miksei kukaan kertonut etta sinne on nain paljon ylamakea, vali vali vali… mutta olipa ainakin hyvaa kuntoilua.  Lisaksi tajusin, miten vahan edelleen tunnen Gibraltaria, vaikka se on niin pieni alue. Kuljen aina vain tuttua reittia paakadulle ja takaisin, vaikka olisihan taalla paljon muutakin tekemista ja nakemista. Ei pitaisi olla nain apaattinen ja jumia vain hotellille, vaan kayttaa kaikki mahdollisuudet mita taalla on.

 

Totta puhuen kaipaan Dublinia. Tiesin, etta nain tulee kaymaan eika kai siina ole mitaan pahaa. Toisaalta jaan yleensa kaipaamaan hiukan lahestulkoon mita tahansa paikkaa, missa olen viihtynyt, vaikka olisin siella vain viikon lomalla ja Dublinissahan asuttiin kuitenkin 2,5 vuotta. Vaimo ei kaipaa Dublinia vahaakaan, han kyllastyi koko Irlantiin niin perusteellisesti ettei lakkaa puhumasta siita, miten paljon parempaa kaikki taalla on ja miten onnellinen han on, etta muutettiin enka oikeastaan ole eri mielta, Tiedan, etta oli aika vaihtaa maisemaa ja viihdyn taalla ihan hyvin ja varsinkin tassa tyopaikassa viihdyn paljon paremmin kuin edellisessa tyopaikassa Dublinissa. En oikeastaan edes kasittanyt, miten huonosti viihdyin siella, ennen kuin vertaan tahan nykyiseen olotilaan, jossa tunnen olevani niin paljon itsenaisempi ja onnellisempi. Ja onhan se totta, etta elama siella oli todella kallista, ilmasto oli masentava ja monet asiat eivat toimineet. Mutta silti ikavoin Dublinia kaupunkina, kaipaan sita syketta ja elamaa ja ihmisia. Haluaisin voida kavella Grafton Streetilla, joka on taynna ihmisia ja katumuusikkoja ja elavia patsaita. Haluaisin piipahtaa lempigay-baariini Parliament Streetilla ja tuntea sen paikan kotoisa ilmapiiri. Haluaisin kaveleskella Merrion Parkissa nauttien ehka siita ainoasta lampimasta kesapaivasta. Haluaisin tunkeutua ratikkaan aamuruuhkassa kolmensadan kanssamatkustajan keskelle take away-kahvimukiani suojellen mp4-soittimen kuulokkeet paassani teeskennellen vihaavani sita tungosta, vaikka itse asiassa nautin siita kaupunkielaman tunnusta. Dublinissa tunsin todella elavani ja olevani osa sita kaupunkia.

 

Gibraltarilla en oikein tunne asuvani missaan - en tunne mitaan yhteytta tahan paikkaan. Gibraltarilla ollessasi et ole Espanjassa mutta et kylla Britanniassakaan, asut omituisessa pikku mikromaassa, jossa jotkut asiat ovat britannialaisia, jotkut espanjalaisia ja koko kulttuuri on sekoitus kaikkia mahdollisia kulttuureita. Taalla on paljon muslimeja ja juutalaisia, samoin kuin katolisia ja protestantteja, afrikkalaisia, eurooppalaisia ja arabeja ja on hienoa, etta kaikki asuvat sovussa eika ainakaan nakyvia konflikteja juurikaan ole. Mutta silti, kun nain pienella alueella sekoittuu nain paljon asioita, se johtaa siihen ettei mitaan valtakulttuuria olekaan. Gibraltarilaiset puhuvat sekaisin englantia ja espanjaa ja molempia oudolla aksentilla; en tieda kokevatko he itsensa briteiksi vai espanjalaisiksi vaiko pelkastaan gibraltarilaisiksi. Todennakoisesti monet heista ovat puoliksi sita ja puoliksi tata.

 

Kuten sanoin, viihdyn taalla ihan hyvin, mutta en osaa kuvitella asuvani taalla kovin pitkaa aikaa. Ehka vuosi, jos kaikki menee hyvin. Luulen, etta minulla ja vaimolla on vahan erilainen ajatusmaailma jossain asumisen suhteen: minulle on tarkeaa tuntea jonkilainen yhteys asuinpaikkaani, tuntea olevani osa sita maata. Esimerkiksi Irlannissa halusin aina katsoa uutisia ja lukea lehtia tietaakseni, mita siella on meneillaan, kun taas vaimo sanoi sangen yksiselitteisesti “I don’t give a fuck what happens here” ja luki vain uutisia netista kotimaastaan ja noin yleensa maailman tapahtumista. Luulen, etta hanelle taalla asumisessa on tarkeinta etta ilmasto on miellyttava (ja onhan se toki; eilen Suomen itsenaisyyspaivana tehtiin edella mainittu pyoraretki ja oli noin 17 astetta lamminta ja melko aurinkoista), palkka on ok (itse asiassa se ei ole ok, mutta tamanhetkinen asuminen on niin halpaa, etta parjataan talla palkalla ihan hyvin) ja toissa on kivaa, niin kuin onkin. Tietenkin nama asiat ovat tarkeita ja olen samaa mielta, etta kaikki nama asiat ovat ok taalla. En vain usko, etta tulen kaipaamaan Gibraltaria taalta lahdettyani. En usko, etta rakentaisin taalla samanlaista elamaa kuin mita rakennettiin Dublinissa. Olen vain toissa taalla.