Hirmuinen asia. Katastrofi. Lahestulkoon maailmanloppu.

Eilen alahuuleeni ilmestyi yhtakkia jotain ihan kamalaa. Minulla ei ole koskaan ollut huuliherpesta, mutta tietaakseni oireisiin kuuluu ensin kihelmointia ja kuumotusta (sita koin eilen) ja sitten jonkin kamaluuden kasvamista huuleen. Diagnosoin siis itselleni jostain ihmeesta ilmestyneen huuliherpeksen. En ole pussaillut ketaan muuta kuin vaimoa kuuteen vuoteen enka lainaile huulipunia tms. mista voisin kuvitella taman hirvityksen saaneeni. Mutta siina se nyt jokottaa. Sykkii suorastaan. On ihan hirvittavan kauhistuttavan nakoinen. Nayttaa allottavalta keltaiselta vesikellolta (anteeksi jos joku nauttii valipalaa tata viihdyttavaa blogia lukiessaan), joka paisuu ja paisuu minuutti minutilta. Jotain kauhistuttavaa kasvaa sen sisalla.

Tiedetaan, tiedetaan. Jotkut ihmiset karsivat huuliherpeksesta jatkuvalla syotolla ja jaksavat silti jatkaa elamaa. Joillain ihmisilla on itse asiassa isompia ongelmia kuin kuppahuuli. Ikavaa vain, etta kun jotain tallaista sattuu MINULLE, osaan muodostaa siita mita hirvittavimman pakkomielteen. Viime yona kaikissa unissani allotys oli lasna huulessani. Tanaan olen viettanyt koko paivan toissa katse alasluotuna, valttaen katsoen ihmisia silmiin kuvitellen etta siten he eivat ehka huomaisi kyseista allotysta (kenties henkilot, joilla on mustat lasit sisallakin ja opaskoira eivat sita huomanneet). Tai vaikka huomaisivatkin, niin en ainakaan nakisi inhon ilmetta heidan kasvoillaan heidan katsoessaan sita.

Uff. Silti. Elaman taytyy jatkua.