Hrr. Synkkyys ja myrskyisyys jatkuu edelleen. Saan nyt kokea eraan lampimassa maassa asumisen huonoista puolista: taloja ei rakenneta kestamaan kylmaa. Meidan huoneessa ei esimerkiksi ole lammitysta ollenkaan, mutta meilla on sellainen pieni siirrettava patteri, joka auttaa jonkinverran. Tai auttaisi, ellei valtavasta ikkunasta (siis itse asiassa yksi seina on melkein kokonaan ikkunaa/parvekkeen ovea) vetaisi ihan jumalattomasti. Minulla on ilo nukkua ikkunan puolella, vaimolla on ilo nukkua patterin puolella. Nyt kun on ollut pari paivaa huomattavasti kylmempaa ja sangen tuulista/myrskyista, eron kylla huomaa. Hrr.

Tajusin tassa hieman jalkijunassa, etta kohta on joulu. Taman havaitsin kavellessani Gibraltarin paakadulla kirkkaassa auringonpaisteessa T-paita paalla (tama tapahtui viime viikolla ennen tata kylmyyden tuloa) ja katselin hammastyneena ymparilleni - mita hittoa, ovatko nuo joulukoristeita?! Eihan nyt ole kuin vasta… ai jaa, marraskuu. Ei oikein marraskuulta tuntunut, kun oli reilut parikymmenta astetta lamminta eivatkahan ne jouluvalot miltaan nayttaneet kirkkaassa auringonpaisteessa. Suomen pimeassa talvessa jouluvalot toivottaa tervetulleiksi, vaikkei mikaan suuri jouluintoilija olisikaan, koska ainakin ne tuovat valoa siihen kurjaan pimeyteen, mutta taalla en voinut ajatella muuta kuin mita hirvittavaa sahkontuhlausta nuo valot ovatkaan.

Joka tapauksessa, joulu on siis alle kuukauden paassa ja tama tulee olemaan ensimmainen joulu ikina, kun en mene jouluksi kotiin eli siis vanhempieni kotiin. Tama herattaa minussa ristiriitaisia tunteita. Toisaalta, sitahan on jo 27-vuotias (itse asiassa seuraava vanhenemispaiva lahenee uhkaavaa vauhtia, mika tarkoittaa etta olen kohta lahestuloon melkein kolmikymppinen) eli ei kai ole mitenkaan omituista olla menematta vanhempiensa kotiin jouluksi. Se tarkoittaa myos sita, etta tama on ensimmainen joulu joka vietetaan yhdessa vaimon kanssa - viisi ensimmaista joulua ollaan vietetty eri maissa. Monet joulut olen ollut ainoa "lapsi" kotona veljieni viettaessa joulun joko omien perheidensa kanssa, ulkomailla tai muuten vain koko hassakkaa valtellen. Eika meilla loppujen lopuksi joulusta nosteta kovin isoa metelia - onhan kotona tarjolla normaalit jouluherkut ja pari lahjaa laitetaan puolin ja toisin, mutta ei mistaan joulustressista ole kyse. Menen yleensa ihan mielellani kotiin jouluksi, mutta talla kertaa lomapaivien vahyys ja lentojen paatahuimaavat hinnat tekivat paatoksen puolestani - sita paitsi oikeasti haluaisin olla vaimon kanssa joulun kerrankin. Mutta tasta kaikesta jarkeilysta huolimatta poden nyt syyllisyytta siita, etta en mene kotiin ja ehka vanhempani viettavat joulun ensimmaista kertaa ihan kahdestaan. Ei tunnu oikealta, etta he ovat kasvattaneet viisi lasta, joista kaikki asuvat kaukana (vahintaankin niin kaukana kuin Suomen rajojen sisalla voi asua ja mina viela ulkomailla) ja loppujen lopuksi he jaavat yksin. Tiedan kylla, etta ainakin yksi ja ehka useampikin veljistani menee kaymaan kotona jossain vaiheessa, ehka valipaivina, mutta silti. Ei se riita. Tulen niin surulliseksi kuvitellessani heidat kahdestaan hiljaisessa talossa keskella yksinaista maaseutua ja alan kyseenalaistaa omia valintojani elamassa.

Silloin kauan sitten, kun muutin lukion jalkeen pois, minulla oli epamaarainen suunnitelma. Halusin nahda maailmaa, kierrella aikani ja sitten kun olisin mielestani kokenut tarpeeksi, muuttaisin takaisin siihen samaan pikkukaupunkiin, joka on lyhyen ajomatkan paassa vanhempieni kotipaikasta. Asettuisin sinne, voisin vapaapaivisin kayda moikkaamassa vanhempiani ja mikali minulla olisi lapsia (vaikka en koskaan osannut sita oikein kuvitella, mutta jospa vaikka mieli muuttuisi ja haluaisinkin jossain vaiheessa lapsia), heilla olisi laheinen suhde isovanhempiinsa koska nama olisivat luonnollinen osa heidan arkielamaansa, samalla tavalla kuin minun mummoni oli osa minun jokapaivaista elamaani. Mutta ajan kuluessa tama suunnitelma alkoi haipua ja tuntua yha kaukaisemmalta. Joka kerta kun menen takaisin siihen kaupunkiin, jossa kuvittelin joskus taas asuvani, se nayttaa masentavammalta ja rumemmalta - ahdistavan pienelta ja kuolleelta. Tietenkin siita lahtien kun vaimo on ollut elamani tarkein asia, ajatus takaisinmuutosta on viela eparealistisempi, koska en ikina voisi kuvitella hanen muuttavan sinne keskelle ei-mitaan, maahan jonka kielta han ei puhu ja jossa hanella ei olisi mitaan - varsinkaan kun en itsekaan oikein sita haluaisi. Mutta tuntuu niin vaaralta vain seurata omia polkujaan, elaa ajatellen vain itseaan sen sijaan etta tekisi niin kuin vanhempani varmaan toivoisivat. Eipa silla, sanon "varmaan", koska eivathan he koskaan sanallakaan viittaa siihen etta toivoisivat minun asuvan lahempana. Eivat he oikeastaan ole koskaan mitenkaan kyseenalaistaneet tai kritisoineet mitaan valintojani. Mika ei mitenkaan kokemaani syyllisyytta vahenna.