Joulu oli ja meni. Ehdin kypsaan 27 vuoden ikaan, ennen kuin vietin ensimmaisen jouluni poissa vanhempieni kotoa. Huolimatta siita, etta olen ollut aina hotelli- ja ravintola-alalla toissa, en ole ollut yhtakaan joulua toissa, vaan mennyt aina kiltisti kotiin jouluksi, vaikka olisin ollut ulkomailla toissa. Hullulta se itse asiassa tuntuu, kun vertaan moniin kavereihini tai tuttaviin, jotka asuvat vielapa samalla paikkakunnalla kuin vanhempansa eivatka siltikaan mene kotiin jouluksi, toisin kuin vanha kunnon Nomadi joka matkustaa vaikka maapallon toiselta puolelta jouluksi kotiin kantaen syyllisyydentunnettaan selassa kuin joulupukki lahjasakkiaan.

Tana vuonna tein siis paatoksen pysya taalla ja olla koko joulun toissa. Samalla tavoin se joulu tuntui hujahtavan ohi minun huomaamattani kuin kotona ollessanikin. Jouluaattona istuessani toimistossa ja surffatessani netissa luin Suomen joulu-uutisia ja yhtakkia lukiessani joulurauhan julistuksesta tunsin omituisen palan kurkussani. Jouduin itse asiassa rapyttelemaan silmiani estaakseni jostain ihmeesta tulleita kyyneleita tippumasta silmistani. En tieda mika outo nostalgian tunne petti minut silla hetkella, mutta se meni onneksi ohi. Tuota heikkouden hetkea lukuunottamatta paasin koko joulusta yli kokematta mitaan kriiseja.

Aattoiltana kaytiin vaimokkeen kanssa syomassa ravintolassa. Oli todella hyvaa ruokaa ja tykkasin itse ravintolasta ja palvelusta tosi paljon; olin iloinen, etta kerrankin paatettiin menna "kalliiseen" ravintolaan, joka osoittautui hintansa veroiseksi. Join pari lasia punaviinia, ja vaikka iloani himmensi hieman se, etta vaimo joi vain vetta, koko ilta meni tosi hienosti.

Siihen juhlallisuudet sitten loppuivatkin, joulupaivana syotiinkin taas henkilokunnan ruokalassa kuten tavallista. Loppujen lopuksi, kun joulusta riisuu pois kaiken sen hossotyksen ja pakolliset perinteet, ei kai jaljelle jaa muuta kuin lammin yhdessaolo rakkaimpasi kanssa. Ja sen puolesta mulla ja vaimolla on joulu joka paiva.