Hah. Sarjassamme omaperaisia otsikoita. En lukenut blogeja vuoden ensimmaisena paivana, mutta epailen vahvasti, etta otsikkoni esiintyi useammassakin blogissa. Joka tapauksessa. Liityin uuden vuoden lupausten tekijoiden sankkaan joukkoon hieman myohassa, mutta tanaan olen todellakin ollut uusi vuosi-uusi mina-tuulella ja tama on tervetullut muutos.

Vaikka olen ollut tassa tyossa vasta kolmisen kuukautta, olen tuntenut nain hiljaisena aikana pitkastyvani kuoliaaksi. Kun joulun aikaan olin koko ajan "toissa" tekematta mitaan, olin niin tylsistynyt etta unohdin tehda ne vahatkin jutut, mita olisi pitanyt tehda ja tein virheita. Hyva puoli tassa tyopaikassa on, etten silti joutunut pulaan, vaan pomo ei yleensa sanonut mitaan. Siita huolimatta podin huonoa omatuntoa, olenhan sentaan kasvanut kunnon luterilaiseen tyomoraaliin ja masensi ajatella, etta olen huono tyontekija = huono ihminen ja laiska paska, joka ei saa tehtya sita vahaakaan mita pitaisi tehda jne jne. Tyon ulkopuolinen elamakin oli aarimmaisen tylsaa, en tehnyt mitaan muuta kuin istuin tassa huoneessani juoden olutta ja syoden suklaata enka poistunut hotellista paivakausiin. Elaman paallimmainen tunne oli apatia.

Noh, voin ilolla ilmoittaa, etta olen nyt piristynyt ja tasta lahin olen super-tyontekija. Tein itselleni tanaan muistilistoja toissa ja aion kayda ne lapi joka paiva ennen kuin lahden toimistosta varmistaakseni, etten ole unohtanut mitaan. Lisaksi alan kayda taas joogassa vahintaan kahdesti viikossa (kunhan joogakeskus palaa joululomaltaan) ja vahennan juomista. (omaperaisyys jyllaa taas. onneksi lopetin tupakoinnin jo vuosikausia sitten.)

Juomisesta kirjoitinkin ennen. Siita, miten vaimon allergia pahenee alkoholin myota ja han teki muutama viikko sitten paatoksen valttaa alkoholia kokonaan jonkin aikaa nahdakseen, auttaako se asiaa. Minulla oli hieman asenneongelmia asian suhteen, silla vaikkei vaimo toki odottaisi minun rupeavan totaalisesti absolutistiksi, on selvaa ettei yksin juominen ole edes niin kivaa. Eikahan vaimo totta puhuen mikaan enkeli ole, kylla hanta vituttaisi huomattavasti jos jatkaisin huolettomasti paivittaista tissuttelua hanen nenansa edessa. Mutta nyt asiaa aikani paassani pyoriteltyani totesin, etta ei minullekaan tee yhtaan pahaa tarkistaa asennetta alkoholiin. Kai sita kuitenkin oli se "ilo ilman viinaa on teeskentelya"-mentaliteetti porautunut takaraivoon turhan hyvin.

Tana iltanakin tultuani toista (vaimo on iltavuorossa) arvoin itsekseni hetken aikaa, ottaisko oluen vai keittaisiko yrttiteeta ja paadyin lopulta teehen. On ehka sinansa huolestuttavaa, etta siina arpoessani ajattelin, etta voisin ottaa sen oluen, kun en olekaan pitkaan aikaan juonut. Sitten tajusin, etteihan siita ole kuin kaksi paivaa - viime perjantaina otin muutamankin oluen. Tama kahden paivan tauko juomisessa tuntui niin pitkalta ajalta! Jospa nyt vaikka odottaisi ensi perjantaihin ennen kuin ottaa yhtaan. Teen asiasta varmaan liian ison numeron joka tapauksessa. Jos en vain ajattelisi koko ajan juonko vai enko juo vaan menisin vain paiva kerrallaan (nyt todella kuulostan kuin olisin AA:ssa) miettimatta koko asiaa. Kai useimmat ihmiset menevat lapi normaalit viikonpaivat juomatta valttamatta tippaakaan alkoholia.

 

Asiasta toiseen. Aloin viimein kirjoittaa tarinaa, joka on pyorinyt paassani kuukausitolkulla. Se kertoo naisesta, joka haluaa pakkomielteisesti kostaa vanhalle koulukaverilleen teini-ian loukkaukset ja kateellisuuden yrittamalla tehda taman vuorostaan kateelliseksi osien vaihduttua - nyt aikuisena se ylaasteen luuseri onkin menestyksekas ja elaa jannittavaa kosmopoliitin elamaa, kun tama entinen koulukaveri, silloinen koulun tahti, on juminut tylsaan pikkukaupunkiin. Klassinen tarina siita, miten teini-ian mitattomat valtataistelut voivat vaikuttaa jonkun elamaan vuosien jalkeenkin epaterveella tavalla. En vain osaa paattaa, kohtaisivatko he tarinan lopussa toisensa oikeasti vai jattaisinko sen lukijan mielikuvituksen varaan, ja jos he kohtaisivat, kertoisinko sen vain toisen paahenkilon (kostajan) nakokulmasta vai nayttaisinko, miten heidan tarinansa poikkeaisivat toisistaan? Se on yleensa kirjoittamisessa ongelmani, en osaa vieda tarinaa loppuun. Minun pitaisi kirjoittaa jotain loputonta saippuaoopperaa, jossa tarina vain kulkee eteenpain ja eteenpain eika ikina lopu. Olen itse asiassa pyoritellyt mielessani tarinaa, josta tulisi loistava (tietenkin loistava! nerokas! rajoja rikkova!) tv-sarja. Henkilohahmot nimia ja ammatteja seka ulkonakoa myoten ovat valmiina hiottuina mielessani, juonenkaanne ja kohtaus toisensa jalkeen valmiita kuvattavaksi. Jopa sarjan nokkela nimi on mietittyna. Kyseessa olisi suomalainen tv-sarja, joka komiikan ja draaman keinoin kuvaa parikymppisen kaveriporukan elamaa. Nama kyseiset kaverit sattumoisin ovat paasaantoisesti lesboja. Kylla! Suomen L-Koodi! Talta vertauskohteelta ei tietenkaan voisi valttya, mutta itse sarja olisi melko kaukana Los Angelesin ah, niin glamorooseista lesbopiireista. Henkilohahmot olisivat kattavampi kuvaus lesboista, toisin sanoen joukossa olisi niin butcheja, femmeja, kuin niita, jotka eivat valitella luokitella itseaan. Joukkoon mahtuisi kaapissa piileskelijoita ja gay-aktivisteja, sinkkuja ja vakiintuneita pareja ja heilla olisi normaalit tyopaikat ja he viettaisivat suhteellisen tavallista elamaa; mita nyt ehka hiukan jannittavampaa kuin keskivertoihmisen elama (jotta nama keskivertoihmiset jaksaisivat sarjaa katsoa). En uskalla ideoiden varastamisen pelossa kertoa enempaa, mutta mikali joku haluaa ruveta sponsoriksi/nayttelijaksi/ohjaajaksi/kuvaajaksi/tuottajaksi niin tervetuloa! Itse olisin siis kasikirjoittaja seka paahenkilon nayttelija.

(joskus ajattelen, etta minulla on oikeasti pari ruuvia loysalla. miten aina kirjoitan mielessani kirjoja. monta vuotta sitten suunnittelin leffaa kuvitteellisesta rokkibandista tyyliin Spinal Tap. nyt olen jo pitkan aikaa rakentanut tata tv-sarjaa mielessani. ei kai normaalit ihmiset aattele tallaisia. ellei se satu olemaan niiden duunia.)