Varmaan tarkein naista uusista asioista olisi tyo. Tai kissa :) Mutta aloitan nyt kertomalla autokoulusta. Voi miten mina vihaankaan autokoulua. Tai autolla ajamista. Tai sen opettelemisen yrittamista.

Ehdin siis 30 vuoden kypsaan ikaan, ennen kuin paatin menna autokouluun. Vetosin aina siihen, etta enhan mina autoa tarvitse enka ymparistoystavallisena henkilona moista halua. Vaikka tassa on nyt 2 vuotta eletty olosuhteissa, missa on 30 km:n tyomatka ja julkinen liikenne on joko olematonta tai hankaloittaa elamaa huomattavasti. Olen siis antanut vaimon olla kuski koko taman ajan enka edes harkinnut autokouluun menoa. Eihan sita enaa talla ialla… mutta sitten kavi ilmi, etta Gibraltarilla autokoulun kayminen on suhteellisen helppoa (ei siis se itse ajaminen, se on painajaismaista, mutta paperihommat ja kirjallinen koe on erittain helppo) ja halpaa – summa riippuu ihan taysin siita montako ajotuntia otat, mutta laskeskelin etta jos kaikki menee hyvin, koko homma hoituu noin 500 punnalla.

Vaimon kanssa oli puhetta mahdollisesta perheenlisayksesta tulevaisuudessa jne. Ja tajusin, etteihan se ole jarkevaa naissa olosuhteissa jatkaa itsepaisesti “mina en tarvitse ajokorttia enka halua”-linjalla, kun se tarkoittaa etta olen taysin riippuvainen vaimosta. Mitas jos han vaikkapa sairastuu ja pitaisi paasta laakariin – mutta tapaus ei ole niin vakava, etta pitaisi soittaa ambulanssi. Mites sitte. Tai jos han sairastuu vaikka vain tavalliseen flunssaan eika voi menna toihin – sitten minakaan en paase toihin. Taksilla ajelu olisi vahintaankin 40 – 50 e suuntaansa, mika tarkoittaa ettei toihin meno olisi edes kannattavaa. Tai sitten tosiaan, jos han jossain vaiheessa raskautuu enka mina voi ajaa hanta sairaalaan tai ylipaansa minnekaan. Eihan tama ole reilua. Joten rohkaistuin sitten ja aloitin autokoulun helmikuussa.

Ja silla tiella ollaan edelleen. Otin aluksi 25 ajotunnin paketin. Totesin, etta eihan tama riita kun en viela osaa. Otin lisatunteja. Viime viikolla oli inssi. Pomppasin. Varasin lisatunteja. Tanaan jatketaan.

Valitettavasti koko prosessi on minulle ollut kuin jatkuvaa tervannielemista. Toivoin, etta paasisin siita alkushokista yli ja toteaisin, etta eihan tama niin kamalaa olekaan, ja voisin hetken jalkeen jopa nauttia ajamisesta. Sita paitsi onhan se aina hyvaksi oppia uusia asioita. Parantaa itseaan. Kehittaa kykyjaan. Positiivinen asenne ei ole auttanut. VIHAAN AUTOKOULUA. Itse asiassa taidan vihata autoja. Olen juuri niin surkea kuin mita pelkasin olevani, ja sen takia varmaan kestikin niin pitkaan ennen kuin tahan haasteeseen tartuin. Ekologisuus oli kylla aidosti tarkea syy, mutta ajamisen pelko ehka viela suurempi syy.

Aina ennen ajotuntia (kuten tanaan) minulla on koko paivan inhottava olo. Tai jos seuraava tunti on aamulla, niin koko edellisen illan. Tietoisuus siita, etta “pitaa taas menna ajamaan” jaytaa takaraivossa koko ajan. Pari kertaa on kaynyt niin, etta opettaja on joutunut perumaan tunnin ja olin aina lapsellisella tavalla iloinen, etta valtyin silta. Koen sen hirvittavan turhauttavaksi ja masentavaksi, etta olen edelleen hyvin epavarma ja pelokas ajaja. Totta kai olen viimeisen 4 kkn aikana parantanut todella paljon, enhan sita ennen edes tiennyt mika on kaasu ja mika on jarru. Mutta koko homma pelottaa. Ensinnakin se, etta jos paasenkin inssin jossain vaiheessa lapi ja saan sen kortin. Niin mitas sitten. EN HALUA AJAA AUTOA. Se on kamalinta hommaa mita tiedan. Nyt vain toivon, etten olisi sita ikina aloittanutkaan. Nyt on liian myohaista jattaa kesken.

Huoh. Vaimo ei ymmarra tata ollenkaan. Han yrittaa kovasti kannustaa ja auttaa. It’s just that I am beyond help.