Tulipa akillinen mielenmuutos. Tai vahan ajattelutavan muutos yhden pienehkon, mutta ehka loppujen lopuksi aika tarkean asian suhteen. Kerronpa vahan taustaa.

Olen aina pitanyt tatuoinneista. Jo ihan pienena yksi asia, mita odotin voivani tehda sitten “isona” oli ottaa tatuointeja. Heti taytettyani 18v. otin yhden, 20-vuotiaana toisen ja muistaakseni 22- tai 23-vuotiaana kolmannen. Pidin myos lavistyksista, mutta 17-vuotiaana ottamani kulmalavistys ei selvinnyt paria kuukautta pitempaan, vaan tulehtui niin pahasti, etta koru oli otettava pois ja antibioottikuuri syotava. Pitkan aikaa suunnittelin ottavani uuden, mutta se sitten jotenkin jai. 21-vuotiaana otin sitten kielilavistyksen, joka oli mielestani niin hillittoman rankka ja cool ja seksikas ja vaikka mita. Olin siis mielestani aika rock.

Vaimoke ei ole oikein rock. Han ei noin ylipaansa pida juurikaan tatuoinneista eika itse ikina harkitsisi mitaan sellaista. Han kun on liian “jarkeva” ihminen ja pelkaa sita, etta jos jostain kuvasta nyt talla hetkella tykkaisikin, ei enaa 5 tai 10 tai 20 vuoden kuluttua enaa tykkaa. Lavistykset eivat ole samalla tavalla ikuisia, mutta ne ovat hanen mielestaan sopivia korkeintaan teinipunkeille. Ei siis aikuisille ihmisille. Kuten meille. Vahan aikaa sitten vaimoke kysaisi minulta ohimennen, enko ole missaan vaiheessa harkinnut ottavani korua pois kielestani. Totesin, etta en ole. Koruun kerran totuttuani en ole sita 10 vuoteen juuri ajatellut. Ok, ei se enaa mielestani tee minua niin aarettoman cooliksi kuin mita silloin alunperin ajattelin ollessani siita niin ylpea. Mutta ei minulla ole mitaan sita vastaankaan. Siella se vain on.

Mina kylla viela tykkaan jokaisesta tatuoinnistani enka usko niihin kyllastyvani vanhempanakaan, koska naen ne osana minua. En varmaan enaa valitsisi sita samaa kuvaa, kuin minka valitsin 13 vuotta sitten ensimmaista tatuointia ottaessani, mutta ei se tarkoita ettenko enaa pitaisi siita. Se edustaa minua sellaisena kuin olin silloin 18-vuotiaana ja se on ihan ok. Olen yhdessaoloaikamme aikana (eli siis viimeisen 9 vuoden aikana) monta kertaa harkinnut lisatatskojen ottoa. En ole kuitenkaan asiassa edennyt mihinkaan.

Tosiasia on, etta vaimon penseys tatskojen suhteen on suurin syy siihen etten ole hankkinut enempaa mustetta iholleni. Eihan kyse tietenkaan ole siita, etta han _kieltaisi_ minua niin tekemasta tai inhoaisi nykyisia kuviani. Silti ajattelen, ettei minun pitaisi tehda itselleni mitaan, mihin han ei kannusta. Olen siis viime vuosien aikana suurinpiirtein luopunut ajatuksesta. Nyt vaimon ollessa poissa kotoa (lomalla omassa maassaan) leikittelin kielikorullani ja otin sen pois noin kokeeksi. Nukuin yhden yon koruttomana. Oudoltahan se tuntui.

Mutta sitten. Katsoin ensimmaista (ja todennakoisesti viimeista) kertaa L.A. Ink-ohjelmaa. Ajattelin kaihoisasti, miten kivaa olisi jos voisin itsekin ottaa viela pari tatuointia. Sitten paassa naksahti: siis miksen voisi, jos kerran haluan? Ja miksi minun pitaisi ottaa kielikoru pois, kun en kerran itse halua ottaa sita pois?

Tata pohdiskellessani aloin sitten ajatella asiaa laajemmalta kannalta. Ei siis pelkastaan ole kyse siita, etta tikkaanko ihooni lisaa reikia tai lisaa mustetta jos silta tuntuu, vaan siita miten paljon ylipaansakin annan vaimon ajatusten ja mielipiteiden vaikuttaa itseeni ja tekemisiini. Ei siis siksi, etta han olisi erikoisen hallitseva pirttihirmu, joka yrittaa jyrata minut alleen. Kyse on enemmankin siita, etta olen itse luonteeltani hyvin mukautuvainen ja sopeutuvainen. Viettaessani paljon aikaa jonkun kanssa, alan helposti muuttua hiljalleen samanlaiseksi, mukautuen toisen mielipiteisiin ja ajatusmaailmaan. Siis pikkuhiljaa, pikku asioissa. Jotain rajaa tamankin suhteen, en nyt tietenkaan muuttuisi vaikkapa natsiksi tai autointoilijaksi tai muuksi, mika on taysin vastoin perimmaista olemustani… mutta olen ottanut vaimolta hyvin paljon vaikutteita vuosien varrella ja monet niista ovat olleet hyvia vaikutteita. Esimerkiksi han on hyvin jarkeva raha-asioissa ja on pitkalti hanen ansiotaan, etta olen saanut vaatimattomillakin tuloilla hyvin saastettya rahaa. Toisaalta han on innostava matkailija, jonka myota olen saanut omia matkaunelmiani taytettya. Han on myos sangen siisti ja hyva pitamaan kodin mukavan puhtoisena, ja nyt olen huomannut etten itsekaan enaa sieda sotkuista kotia. Vaikka nyt olen viettanyt viikon “poikamiestytto”elamaa, en kerta kaikkiaan voinut jattaa imurointia ja kylpparin pesua valiin viikonloppuna ja tiskitkin on ollut ihan pakko tiskata joka paiva. Muunmuassa nama vaikutteet ovat kaikinpuolin myonteisia, enka aio niita vastaan yrittaakaan taistella.

Mutta sitten on se asian kaantopuoli. En tietenkaan halua menettaa omia mielipiteitani tai lakata tekemasta jotain, mita haluan tehda vain sen takia, etta vaimo on asiasta eri mielta. Niinpa aionkin puhua hanen kanssaan asiasta rauhallisesti ja perusteellisesti, kunhan han palaa lomalta.

Ja nyt etsin netista taydellisen tatuointimallin sille tatskalle, jonka olisin halunnut ottaa jo kuusi vuotta sitten.