Otsikossa ei ole kyse angstista. Paassa vain soi vanha Apulannan kappale. Paassa on muutenkin paljon kaikenlaista. Olisin halunnut kirjoittaa monta kertaa, mutta en sitten koskaan saanut aikaa itselleni niin etta olisin voinut keskittya kirjoittamaan.

Muutaman paivan hiljaisuuden aikana on tapahtunut paljon. Oli tarkoitus raportoida innoissani, miten mentaisiin lauantaina (viime vkon siis) kalliokiipeilemaan (vai miten rock climbing nyt suomeksi kaantyisikaan.). Sitten oli tarkoitus raportoida pettyneena, miten jouduin sen perumaan pahan flunssan takia. Sitten maanantaina sain lukea huonoja uutisia kotirintamalta.

Isa oli juonut itsensa sairaalaan viikon putken paatteeksi. Han on ollut aina (niin kauan kuin muistan) omanlaisensa tuurijuoppo. Perinteisesti asiasta ei perheen kesken puhuta. Nytkin aiti kertoi maililla vasta sunnuntaina, isan jouduttua jo torstaina sairaalaan. En tieda, onko kyseessa suojelunhalu vai hapea. Luultavasti osittain molempia. Isan juominen on aina tayttanyt minut avuttomalla raivolla. Se on niin vaarin, etta yhden ihmisen heikkouden ymparilla pyorii koko perheen elama. Tiedan, etta kaikki lomamatkat, juhlat yms. tapahtumat, joiden pitaisi olla iloisia aikoja, aiti (samoin kuin mina) odottaa aina sydan syrjallaan pysyyko isalla mopo kasissa vai ei. Tamakin putki lahti kylpylaviikonlopusta, jolle he menivat isan synttareita juhlistamaan. Kylla mahtoi olla aidilla mukavat juhlat. 

Haluaisin kostaa taman isalle jotenkin. Se on lapsellista ja typeraa, enka tietenkaan voi hanelle mitenkaan kostaa. Jos paattaisin nyt, etten menisi enaa ikina kotiin hanen takiaan, aitiahan se enemman rankaisisi kuin isaa. Enka ikina saa sanottua hanelle mitaan asiasta, itsekseni pauhaan ja huudan paani sisalla enka hanen edessaan osaa kuin murjottaa. En ikina katso isaan pain kun han juo. En katso hanen kasvojaan. En puhu mitaan. Eipa silla etta han varmaan 4 promillen humalassa moisia pienia yksityiskohtia huomaisi.

Nyt taas taman pienen sairaalareissun jalkeen isa vaitti ainakin veljelleni puhelimessa pysyvansa tasta lahin erossa viinasta. Niin varmasti. 70 v aija, mihin se siita enaa muuttuisi. Ainoa ero on, ettei tuossa iassa kroppa enaa kesta sita hirvittavaa viinan maaraa.

Olen ollut tassa uudesta vuodesta asti lahestulkoon tipattomalla linjalla asiaa sen kummemmin miettimatta. Lahinna vaimon allergian takia, mutta ei itsellakaan ole ollut minkaanlaista hinkua juoda. Varmaan vain hyva asia, eihan sita tieda vaikka kantaisi itsekin olkapaallaan sita alkoholismipeikkoa kuten isa ja hanen isansa ja ties kuinka monta muuta sukupolvea ennen heita. Yhta lailla voin juoda vihreaa teeta ja olla mieluummin terveysintoilija kuin luisua alas viinarinnetta.